Onko 12-vuotias riittävän kypsä päättämään kumman vanhemman kanssa asuu? Antaako laki lapselle liian suuren taakan kannettavaksi?
Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 2 § ”Lapsen tahdon huomioon ottaminen. Jos lapsi on täyttänyt 12 vuotta, täytäntöönpanoon ei saa ryhtyä vastoin lapsen tahtoa. Täytäntöönpanoon ei myöskään saa ryhtyä vastoin 12 vuotta nuoremman lapsen tahtoa, jos lapsi on niin kehittynyt, että hänen tahtoonsa voidaan kiinnittää huomiota”.
Tätä mantraa hoetaan riitaisan eron jälkeen kummankin vanhemman taholta ja se kumpi onnistuu paremmin vieraannuttamaan lapsen toisesta vanhemmasta, on ”voittaja”. Tosiasiassa tässä asiassa ei ole voittajia. Häviäjä on useimmiten lapsi, johon kohdistuu liian usein kummankin vanhemman taholta erilaisia vaatimuksia ja väitteitä toisen vanhemman huonommuudesta.
Lähivanhempi toistaa, ettei toinen vanhempi osta lapselle mitään eikä muista tätä. Parhaimmillaan lapsi oppii käyttämään vanhempiaan pelinappuloina; ” Jos et osta tätä, niin en tulekaan luoksesi tai päinvastoin tulen sinne, jos saan sitä sun tätä!”
Lapselle oikeus olla lapsi
Tätä voi jatkua pitkäänkin, kunnes lapsen 12 vuoden ikä alkaa lähestyä. Joskus kumpikin vanhempi alkaa toistaa lapselle tätä lakikirjaan präntättyä totuutta 12-vuotiaan oikeuksista. Luonnollisesti lähivanhempi on tässä asiassa useimmiten vahvempi, koska lapsi on useimmiten valtaosan lähivanhemman luona, ja hän pystyy vaikuttamaan lapsen mieleen toistuvilla kertauksilla, esimerkiksi: ”kun täytät 12 vuotta, ei sinun tarvitse mennä niin usein isän/äidin luokse”.
Näiden vaatimusten ja toimenpiteiden taustalla on vanhempien kilpailu lapsen suosiosta. Kyse on myös rahasta. Jos lapsi ei tapaa vanhempaansa lainkaan tai tapaa harvoin, on elatusavun määrä luonnollisesti suurempi kuin esimerkiksi kuin tapaamiset olisivat vuoroviikoin.
Kun lapsi on pienestä pitäen ollut mukana tällaisessa joskus kummankin vanhemman vieraannuttamisessa, on lopputulos useimmiten huono. Tämä aiheuttaa lapselle mielenterveydellisiä ongelmia ja samalla terapian tarpeita, joiden hoitaminen on vaikeaa ja kallista.
Mielestäni 12-vuotias lapsi ei ole kykenevä päättämään kumman vanhemman luona asuu ja miten tapaa vanhempiaan. Tämä ikä pitäisi nostaa ehkä 15 vuoteen. Toki lapsia pitää kuulla olosuhdeselvityksessä joka tapauksessa, mutta tämä 12vuoden ikäraja ei saa olla ainoana päätöksen perusteena. Nyt sitä pidetään lähes itsestään selvänä ja luovutaan kaikista toimista lapsen osalta sen ikävuoden jälkeen.
Lapselle on jätettävä mahdollisuus lapsuuden ja nuoruuden viettoon eikä asettaa näinkin suuria vaatimuksia
Kirjoittaja on Elatusvelvollisten liiton puheenjohtaja Ahti Hurmalainen
***
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Elatusvelvollinen – Uusperheellinen -jäsenlehden numerossa 4/2021.