Eron jälkeen käsitellään lasten asioita eri viranomaistahoilla ja heti ilmaantuu lukematon määrä erilaista ammattikuntaa, jotka lapsen edun asiantuntijoina pyrkivät vaikuttamaan oman mielipiteensä tai intressiryhmänsä kautta päätöksiin korostamalla lapsen etua ja tuomalla esiin omaa ajatusmaailmaansa tukevia tutkimustuloksia. Unohtaen erilaiset ja täysin päinvastaisiin suosituksiin päättyvät tutkimustulokset.
Ei ole mitenkään harvinaista, että lastenvalvoja lapsen edun asiantuntijana määrittelee lapsen edun mukaista olevan, että hän saa tavata isäänsä vain yhtä monta yötä kuin lapsella on ikää. Tällaisten mielipiteiden ja uskomusten omaavien virkamiesten lähtökohtana on, että lapsen henkinen koti on aina äidin luona ja näkymätön kertaalleen katkaistu napanuora estää lapsen täysipainoisen elämän isän kanssa tasa-arvoisesti. Olen törmännyt hovioikeuden päätöksen perusteluissa lauseeseen: ”Lapsen henkinen koti on aina äidin luona”.
Tämä on outoa isän syrjintää. Varsinkin kun vuoroviikoin olevat tapaamiset ovat yleistyneet ja jopa lainsäädäntöön ollaan sisällyttämässä vuoroviikoin olevat tapaamiset. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta on muuttumassa ja mm. Elatusvelvollisten Liitto tukee ja ajaa vuoroviikoin olevia tapaamisoikeuksia lapsille vanhempiinsa nähden. On olemassa paljon tutkimusta siitä, että miten vuoroviikoin tapahtuvat tapaamiset ovat olleet lapsille eduksi eron jälkeen. Mm. Ruotsissa Gunnar Öbergin ja Bente Öbergin toimesta tehty tutkimus ja sen pohjalta tehty kirja ”Vuxna skilsmässobarn berättar” tukee ja perustelee hyvin vuoroviikoin tapahtuvia tapaamisia.
Allekirjoittanut oli ihan lähimenneisyydessä tilanteessa jossa lastenvalvoja lapsiasian asiantuntijana pyrki rajoittamaan isän ja lapsen tapaamisia sopimusta vahvistettaessa, vaikuttaen samalla äidin omaan mielipiteeseen asiasta. Äiti olisi ollut halukas laajempiinkin tapaamisiin kuin mitä nyt tuli tapaamissopimuksen sisällöksi.
Lapselle on tärkeää, että hänellä on sekä isä että äiti ja minä en ainakaan pysty asettamaan toista toisen edelle. Lähtökohtana mielestäni tulisi olla lasten etu ja parhaiten se toteutuu kun lapset ovat tasa-arvoisessa kontaktissa kumpaankin vanhempaansa. Olennaista siinä on tapaamisten määrä. Toki tapaamisten laatukin ratkaisee jotakin.
Miten sitten tilanteessa, jossa eron jälkeen pahimmassa tapauksessa äiti menehtyy, joutuu laitokseen, vammautuu vakavasti tms.? Pitäisikö lapsi ottaa tuolloin yhteiskunnan huostaan, kun isä monen asiantuntijan suulla ei ole kykenevä hoitamaan lasta.
Näissä tapauksissa lapsi on jäänyt pääsääntöisesti isän yksinomaiseen huoltoon ja hoitoon, mistä huolimatta näistä lapsista on kasvanut tasapainoisia ja yhteiskuntakelpoisia kansalaisia.
Lähtökohtana lasten ja vanhempien tapaamiselle pitää olla tapaamiset vuoroviikoin, jos vanhempien edellytykset mahdollistavat tämän (asuvat riittävän lähellä toisiaan, koulu on lähellä, ystävät ovat samassa yhteisössä). Tällaisessa tilanteessa ei ole mitään syytä rajoittaa isien oikeuksia huonommiksi kuin äitien.
Ahti Hurmalainen
Puheenjohtaja
Elatusvelvollisten Liitto ry